Kuka pelkää ARA-asuntoja?
Jos valtion tukemaa asuntotuotantoa ohjataan ideologisin perustein, kaikkien pitäisi olla huolissaan. Silloin vaarassa eivät ole vain asunnon tarvitsijat tai asuntomarkkinoilla toimivat yritykset, vaan ennen kaikkea Suomen kansantalous. Asuntopolitiikan pitäisi perustua tutkittuun tietoon, todelliseen kysyntään ja yhteiskunnan maksukykyyn – ei siihen, kuka onnistuu puolustamaan omaa järjestelmäänsä vakuuttavimmin.
Osallistuin 12.10.2026 Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestettyyn Kuka pelkää ARA-asuntoja? -tilaisuuteen. Helsingin yliopiston ja Kuntarahoituksen järjestämässä tapahtumassa käsiteltiin valtion tukeman asuntotuotannon tulevaisuutta, asunnottomuutta, segregaatiota sekä asumisen haasteita niin kasvukeskuksissa kuin väestöään menettävillä alueilla.
Järjestäjien tavoitteena oli käynnistää yhteiskunnallista keskustelua ja tuoda asuntopolitiikkaan pitkäjänteisyyttä. Se on tärkeä tavoite, sillä Suomessa on tehty lyhyessä ajassa merkittäviä asumiseen liittyviä politiikkamuutoksia.
Tilaisuuden aikana minulle muodostui kuitenkin vaikutelma, että suurin osa puheenvuoroista keskittyi ennen kaikkea valtion tukeman asuntotuotannon puolustamiseen. Jäin kaipaamaan enemmän keskustelua siitä, milloin valtion tuki on perusteltua, kuinka paljon sitä tarvitaan ja millaisia tuloksia sillä pitäisi saada aikaan.
Ennen kaikkea jäin kaipaamaan keskustelua asumisen todellisista kustannuksista ja siitä millä keinoin niihin voitaisiin vaikuttaa. Pohjimmiltaan ARA-asumisessa on kuitenkin kyse kohtuuhintaisesta asumisesta.
Toimivaa järjestelmää puolustettiin – mutta millä hinnalla?
Tilaisuuden puheenvuoroissa korostui suomalaisen valtion tukeman asuntotuotannon pitkä historia ja sen merkitys yhteiskunnalle.
Kuntarahoituksen toimitusjohtaja Esa Kallio muistutti, että suomalaisen yhteiskunnan vakaus näkyy kansainvälisen rahoituksen saatavuudessa ja hinnassa. Vakaa yhteiskunta on sijoittajille turvallinen kohde, ja tästä hyötyy myös asuntotuotannon rahoitus. Kallio oli huolissaan siitä, että pitkään rakennettua asumisen tukijärjestelmää ollaan muuttamassa nopeasti. Hän muistutti myös, ettei julkisen talouden velkaantumisen hillitsemistä pitäisi tarkastella liian kapeasti.
Y-Säätiön toimitusjohtaja Teija Ojankoski puolestaan kuvasi valtion tukemaa asuntotuotantoa suomalaisen yhteiskunnan vakauttavana voimana. Hänen mukaansa järjestelmä on auttanut ehkäisemään asunnottomuutta, edistänyt työvoiman liikkuvuutta ja mahdollistanut kohtuuhintaisen asumisen pienituloisille.
Ojankosken esityksessä korostui vahvasti suomalaisen asuntopolitiikan historiallinen menestys. Mukana oli myös sodanjälkeiseen aikaan liittyviä kuvia ja viittauksia siihen, kuinka Suomessa on pyritty huolehtimaan siitä, ettei kukaan jäisi ilman kotia. Puheenvuoro vetosi voimakkaasti myös tunteisiin. Saman tapaiset sinällään hyvät puheenvuorot jatkuivat.
Näitä näkökulmia ei pidä sivuuttaa. Suomella on merkittäviä onnistumisia asuntopolitiikan historiassa, eikä asunnottomuuden ehkäisemisen tärkeyttä tarvitse kyseenalaistaa. Keskustelussa olisi mielestäni pitänyt erottaa toisistaan järjestelmän historialliset saavutukset ja sen nykyinen tarkoituksenmukaisuus. Se, että jokin järjestelmä on aikaisemmin tuottanut hyviä tuloksia, ei tarkoita, että sen jokainen osa pitäisi säilyttää ennallaan. Eikä se tarkoita, että samalla mallilla pitäisi rakentaa uusia asuntoja tilanteessa, jossa asuntomarkkinoiden kysyntä ja tarjonta ovat muuttuneet olennaisesti.
Suomen asuntomarkkinat eivät ole samanlaiset kuin muualla Euroopassa
Ojankosken esityksessä nähtiin havainnollisia vertailuja eurooppalaisista asuntomarkkinoista. Monissa Euroopan maissa asuntojen hinnat ovat nousseet voimakkaasti ja etenkin nuorten mahdollisuudet itsenäiseen asumiseen ovat heikentyneet.
Yksi esityksen kiinnostavimmista luvuista koski asuntojen hintakehitystä vuosina 2015–2024. Esitetyn vertailun mukaan hinnat olivat nousseet EU:ssa keskimäärin 53,4 prosenttia, mutta Suomessa vain 8,4 prosenttia. Jos muualla Euroopassa asuntojen hinnat karkaavat, mutta Suomessa kehitys on ollut aivan toisenlaista, emme voi suoraan olettaa, että ongelmat ja tarvittavat ratkaisut olisivat samanlaiset.
Suomessa on rakennettu viime vuosina paljon pieniä asuntoja. Samalla vuokra-asumisen osuus on kasvanut kaupunkialueilla, mutta asuntojen kysyntä ei ole kehittynyt kaikilta osin rakentamisen tahdissa. Pääkaupunkiseudulla onkin nyt poikkeuksellisen paljon tyhjiä vuokra-asuntoja.
Valtion tukeman asuntorakentamisen keskuksen vuoden 2026 asuntomarkkinakatsaus kertoo, että markkinaehtoisten vuokra-asuntojen tarjonta oli vuoden alussa edelleen poikkeuksellisen runsasta. Tämä on heikentänyt myös valtion tukemien asuntojen kysyntää. Tuettuja vuokra-asuntoja oli koko maassa tyhjillään jo yli 11 000.
Samaan aikaan pääkaupunkiseudulla valtion tukemien asuntojen vuokrat ovat edelleen selvästi markkinavuokria alempia. Tilanne kertoo, ettei asumisen kohtuuhintaisuutta voi arvioida pelkästään asuntojen lukumäärän tai vuokratason perusteella.
Miksi yhteiskunnan pitäisi tukea uuden asuntokannan rakentamista, jos alueella on jo runsaasti tyhjiä asuntoja? Tähän kysymykseen pitäisi mielestäni saada aina selkeä vastaus ennen uusien hankkeiden käynnistämistä.
Miksi emme keskity enemmän asumisen kustannuksiin?
Raklin johtaja Aija Tasa toi keskusteluun mielestäni tarpeellisen näkökulman. Hänen viestinsä oli, että kohtuuhintaisen asumisen pitää olla mahdollista kaikille riippumatta siitä, onko kyseessä omistusasunto, markkinaehtoinen vuokra-asunto vai valtion tukema asunto.
Tasa nosti esille kaavoituksen, tonttipolitiikan, MAL-sopimukset, rakentamisen tuottavuuden, verotuksen ja sääntelyn. Kaikki nämä vaikuttavat asumisen kustannuksiin.
Hän korosti myös segregaation ehkäisemistä ja asuinalueiden elinvoimaisuutta. Erityisesti jäi mieleen huomio siitä, ettei mikään asuinalue kehity hyväksi, jos siellä on tyhjiä rakennuksia. Tästä tuli mieleeni tuttavaltani kuulemani esimerkki Oulunkylän torin läheltä. Alueella on kolme tyhjää taloa, joiden vaikutukset ympäristöön ovat alkaneet näkyä konkreettisesti arjessa. Tyhjiin rakennuksiin on alettu kokoontua, vaikka kulkureittejä ja ikkunoita on pyritty sulkemaan.
Suomen haastava ilmasto asettaa rakentamiselle jo itsessään vaatimuksia. Sen lisäksi tulevat korkea verotus ja lukuisat rakentamiseen kohdistuvat määräykset.
Osa vaatimuksista on ehdottomasti tarpeellisia. Mutta ovatko kaikki? Yksi esimerkki on esteettömyyssääntely, jonka mukaan uudessa hissillisessä kerrostalossa on pääsääntöisesti oltava jokaisessa asunnossa wc- ja pesutila, jossa on vähintään 1,3 metrin halkaisijainen vapaa tila. Vaatimus koskee myös pieniä yksiöitä!
Jos rakennamme kaikki asunnot samoilla vaatimuksilla riippumatta niiden käyttäjistä, päädymmekö tilanteeseen, jossa tavoittelemme hyvää mutta samalla teemme asumisesta tarpeettoman kallista?
Jos nostamme rakentamisen kustannuksia omilla päätöksillämme, on erikoista yrittää ratkaista siitä seuraavaa kohtuuhintaisuusongelmaa ensisijaisesti julkisilla tuilla.
Tämäkään kysymys ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen, kuten päivän tutkimuspuheenvuoro osoitti.
Tutkimustieto haastoi yksinkertaiset käsitykset ARA-asuntojen hyödyistä
Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen apulaisprofessori Aleksi Karhulan puheenvuoro oli mielestäni päivän kiinnostavin. Siinä missä moni muu puhuja keskittyi perustelemaan valtion tukeman asuntotuotannon tarpeellisuutta, Karhula lähestyi asiaa tutkimuskysymysten kautta. Hän tarkasteli erityisesti kahta aihetta: alueellista eriytymistä eli segregaatiota sekä asumisen kohtuuhintaisuutta.
Onko segregaatio Suomessa niin suuri ongelma kuin ajatellaan?
Karhulan mukaan sosioekonominen segregaatio on lisääntynyt Suomessa voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Hän esitteli muun muassa tutkimuksen, jossa tarkasteltiin segregaation kehitystä 20 suomalaisessa kaupungissa.
Tutkimuksen mukaan sosioekonominen eriytyminen oli lisääntynyt kaikissa tarkastelluissa kaupungeissa. Kehitykseen liittyivät esimerkiksi joidenkin vanhempien kerrostaloalueiden suhteellisen aseman heikkeneminen ja parempituloisten keskittyminen uudemmille pientaloalueille.
Vaikka alueellinen eriytyminen on lisääntynyt, sen vaikutukset yksittäisten ihmisten myöhempään elämään ovat Suomessa olleet tutkimusten perusteella varsin maltillisia.
Erityisesti lapsuuden asuinalueen tai koulun vaikutukset aikuisiän lopputulemiin näyttävät jäävän suhteellisen pieniksi. Tämä on mielestäni merkittävä ero, joka segregaatiokeskustelussa usein unohtuu. On eri asia todeta, että hyvä- ja pienituloiset asuvat yhä useammin eri alueilla, kuin osoittaa, että juuri asuinalue aiheuttaa yksilölle merkittävää haittaa.
Perhetaustan merkitys voi olla huomattavasti asuinaluetta suurempi. Toisaalta Karhula muistutti tutkimukseen liittyvästä olennaisesta ongelmasta. Segregaation pitkäaikaisista vaikutuksista saadaan tutkimustietoa jopa 20–50 vuoden viiveellä.
Siksi vähäiset tähän mennessä havaitut vaikutukset eivät tarkoita, ettei nykyisestä kehityksestä pitäisi olla huolissaan. Meidän ei pidä vähätellä mahdollisia ongelmia, mutta emme myöskään saa tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkästään pelkojen perusteella.
Ehkäisevätkö ARA-asunnot todella segregaatiota?
Valtion tukema vuokra-asuntotuotanto on Suomessa perinteisesti ollut yksi kaupunkien käyttämistä keinoista ehkäistä alueellista eriytymistä. Kun kaupunki omistaa vuokrataloja ja pystyy vaikuttamaan niiden asukasrakenteeseen, voidaan erilaisia kotitalouksia sijoittaa samoille alueille ja jopa samoihin rakennuksiin.
Jos valtion tukema asuntotuotanto vähenee merkittävästi, kaupungit menettävät yhden tällaisen keinon. Tämä on selkeä peruste nykyisen järjestelmän puolustamiselle.
Karhula esitteli myös tutkimustuloksen, joka haastaa ajatuksen tukijärjestelmän automaattisista hyödyistä. Essi Eerolan ja Tuukka Saarimaan vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että pienituloiset asuivat valtion tukemissa vuokra-asunnoissa keskimäärin pienituloisemmilla ja heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevilla alueilla kuin vastaavat pienituloiset yksityisillä vuokramarkkinoilla.
Tutkimuksessa havaittiin myös, että tuettujen asuntojen tarjoama vuokraetu oli huomattava, mutta tuki kohdistui pienituloisille heikommin kuin asumistuki.
Tämä herättää kysymyksen: Jos valtion tukemalla asumisella pyritään ehkäisemään segregaatiota, mutta pienituloiset päätyvät sen kautta keskimäärin heikommille asuinalueille, toteutuuko tavoite?
Karhula korosti, että kyseessä on havaittu yhteys. Tutkimus ei yksin todista, että tuettu asuminen aiheuttaisi alueellista eriytymistä. Tulokseen voivat vaikuttaa esimerkiksi asukkaiden valikoituminen ja tuettujen asuntojen sijainti. Silti tutkimus haastaa käsityksen, jonka mukaan valtion tukema asuntotuotanto olisi jo itsessään ratkaisu segregaation ongelmaan.
Minusta tästä päästään asuntopolitiikan ytimeen. Järjestelmää pitäisi arvioida sen tavoitteiden ja todellisten vaikutusten perusteella.
Ei riitä, että rakennamme asuntoja, joiden tarkoituksena on ehkäistä segregaatiota. Meidän pitäisi myös pystyä osoittamaan, että ne todella ehkäisevät sitä. Samaan aikaan olisi virhe päätellä, että tukijärjestelmän purkaminen automaattisesti parantaisi tilannetta. Karhulan mukaan sen seurauksena kaupungit menettäisivät vaikutusmahdollisuuksiaan, ja pienituloisten asuminen tulisi nykyistä riippuvaisemmaksi asumistuen määrästä ja kohdentamisesta.
Karhula muistutti myös, että Suomen suhteellisen hyvä menestyminen kansainvälisessä asumisen kohtuuhintaisuuskriisissä perustuu sekä valtion tukemaan asuntokantaan että rakentamiseen kannustavaan markkinaehtoiseen järjestelmään. Tämä on mielestäni tärkeä huomio. Meidän ei pitäisi puolustaa tai vastustaa kumpaakaan järjestelmää ideologisista syistä, vaan arvioida niiden hyötyjä ja kustannuksia. Ehkä Suomen vahvuus onkin juuri näiden kahden järjestelmän yhdistelmässä.
Tutkimustieto antaa siis perusteita sekä nykyjärjestelmän puolustamiselle että sen kriittiselle arvioinnille.
Karhulan esitys oli mielestäni päivän kiinnostavin, koska se toi keskusteluun tutkimustietoa, joka ei tukenut yksiselitteisesti mitään tiettyä ratkaisua. Silti jäin edelleen kaipaamaan vastausta kysymykseen, jota pidän asumisen kohtuuhintaisuuden kannalta aivan keskeisenä: mistä asumisen kustannukset muodostuvat ja millä keinoilla niitä voitaisiin alentaa?
Tätä päätin kysyä paneeliin osallistuneilta.
Kysyin asumisen kustannuksista myös päättäjiltä
Tilaisuuden lopussa pääsin esittämään kysymyksen poliittiselle paneelille (tallenteen linkki, kohta 1:43). Kerroin, että pääkaupunkiseudulla on poikkeuksellisen paljon tyhjiä vuokra-asuntoja, mutta tapahtumassa oli keskusteltu ennen kaikkea valtion tukien tarpeellisuudesta.
Kysyin, miksi emme puhu enemmän siitä, miksi asuminen ja rakentaminen ovat Suomessa niin kalliita. Halusin kuulla, kuinka suuri osa kustannuksista johtuu sääntelystä, verotuksesta ja rakentamiselle asetetuista vaatimuksista sekä mitä panelistit olisivat valmiita muuttamaan. Konkreettisena esimerkkinä nostin esille pienten asuntojen esteettömyysvaatimukset.
Kokoomuksen Henrik Vuornos korosti vastauksessaan verotuksen suurta osuutta asumisen kustannuksista. Hän arvioi, että noin puolet kustannuksista liittyy veroihin. Vuornos totesi myös, että esteettömyyssääntely on osittain mennyt liian pitkälle ja että siihen puuttuminen on ollut poliittisesti vaikeaa.
Keskustan Hanna Kosonen tunnisti niin ikään verotuksen suuren merkityksen, mutta muistutti samalla verotulojen tarpeellisuudesta. Myös Kosonen piti esteettömyysvaatimuksia osittain ylimitoitettuina. Lisäksi hän nosti esille energiatehokkuusvaatimukset ja puurakentamiseen liittyvän sääntelyn.
Helsingin yliopiston professori Mari Vaattovaara puolestaan kiinnitti vastauksessaan huomion rakennusten kestävyyteen. Hänen mukaansa nykyisin rakennetaan myös taloja, joita joudutaan korjaamaan jo suhteellisen nuorina.
Rakennusten kestävyys on ehdottomasti tärkeä kysymys. Minulle jäi kuitenkin vaikutelma, ettei vastaus varsinaisesti käsitellyt esittämääni kysymystä rakentamisen kustannuksista ja sääntelyn tarkoituksenmukaisuudesta.
Oli kiinnostavaa huomata, että kahden eri puolueen edustajat tunnistivat esteettömyyssääntelyn osittaisen ylimitoituksen.
Tässä olisi mielestäni aineksia konkreettiselle jatkokeskustelulle. Kysymys ei ole siitä, että esteettömyydestä pitäisi luopua. Kysymys on siitä, voitaisiinko yhteiskunnan tavoitteet toteuttaa nykyistä tarkoituksenmukaisemmin ja kustannustehokkaammin. Mitä jos saisimme asumisen kustannustasoa laskettua siten, että asuminen ilman valtion tukea olisi mahdollista entistä useammalle?
Pelätäänkö väärää asiaa?
En vastusta valtion tukemaa asumista.
On selvää, että osa ihmisistä tarvitsee yhteiskunnan tukea asumisensa järjestämiseen. Samoin on tilanteita, joissa markkinaehtoinen asuntotuotanto ei yksin tuota yhteiskunnan kannalta riittävää lopputulosta. Mutta juuri siksi valtion tukemalle asuntotuotannolle pitäisi asettaa korkeat vaikuttavuusvaatimukset.
Asuntojen rakentamista ei pidä tukea vain siksi, että tietynlaista rakentamista on totuttu tukemaan. Uusia asuntoja ei pidä tehdä paikkoihin, joissa niille ei ole riittävää kysyntää. Eikä järjestelmän toimivuutta pidä arvioida laisinkaan sen perusteella, kuinka monta asuntoa sen avulla saadaan rakennettua.
Samalla on tunnistettava, ettei valtion tukeman asuntotuotannon vähentäminen automaattisesti paranna markkinoiden toimintaa tai ehkäise segregaatiota. Tutkimustiedon perusteella nykyisessä suomalaisessa järjestelmässä on myös vahvuuksia, joita olisi varomatonta menettää.
Minusta tärkein kysymys on, miten voimme tarjota mahdollisimman monelle suomalaiselle laadukkaan ja kohtuuhintaisen kodin siten, että järjestelmä on myös kansantaloudellisesti kestävä.
Tämä edellyttää avointa keskustelua valtion tukien lisäksi rakentamisen kustannuksista, verotuksesta, sääntelystä, asuntokannan käyttöasteesta ja tukijärjestelmän todellisista vaikutuksista.
Kaikkien pitäisi pelätä sellaista asuntopolitiikkaa, jossa ideologia ohittaa taloudelliset tosiasiat ja tutkitun tiedon. Riippumatta siitä, puolustetaanko vai vastustetaanko valtion tukemaa asuntotuotantoa.
Keskustelun tärkein kysymys ei saisi olla, kuinka paljon ARA-asuntoja rakennetaan. Sen pitäisi olla, kuinka paljon parempaa asumista suomalaiset saavat yhteiskunnan käytettävissä olevilla voimavaroilla.
Kuka pelkää ARA-asuntoja? -tilaisuuden tallenteen linkki
Tapahtuman ohjelma ja esittely Kuntarahoituksen verkkosivuilla